Nojaan puuhun ja annan katseeni vaeltaa pitkin metsää. Oksistot ovat alkaneet kääntyä vihreästä keltaiseen, tuuli on käynyt yhä jatkuvammaksi. Aurinko lämmittää kasvojani korjatessani piponi asentoa. Huomaan pystyjen runkojen seassa vinossa olevia puita, kuulen lehtien rauhoittavaa havinaa.
Tarkastelemme maailmaa perinteisesti havainnoiden ympäristössä olevia objekteja. Ympäristön ja luonnon voi ymmärtää eri asioina, kuten ympäristöfilosofian ja -politiikan tutkijat Yrjö Haila ja Ville Lähde esittävät. Haila ja Lähde kirjoittavat teoksessa Luonnon politiikka, että ympäristö on jotain, mikä ympäröi ihmisen, ja mikä ymmärretään usein paikkaan ja aikaan sidottuna käsitteenä. Termi aiheuttaa hämmennystä, sillä ympäristö käsitetään ”koko ihmiskunnan ympäristönä”. Luonto taas sijaitsee kaikkialla, ei ihmisen ympärillä, sillä ihminen on osa luontoa.[1] Luonto on myös yhteiskuntiemme aineellinen perusta[2]. Ympäristöfilosofi Timothy Morton on esittänyt, että meidän tulisi jo luopua luontokäsityksestä, jossa luonto nähdään irrallisena ja ulkopuolisena.[3]
Luonnon tarkastelua ohjaavat luontokäsitykset muovautuvat kulttuurisesti. Niiden eroavaisuudet syntyvät siitä, missä määrin ihmisen ajatellaan olevan osa luontoa tai siitä erillinen. Vielä antiikin aikaan (800 eaa.–500 jaa.) ihmistä pidettiin suuren kokonaisuuden osana, jolloin etsittiin harmoniaa luonnon kanssa. Keskiajalla (400–1500) luonto oli Jumalan suunnitelmallisen luomistyön tulos.[4]
Sitran julkaisun "Ihminen osana elonkirjoa" mukaan ihminen erkaantui luonnosta erityisesti tieteellisen vallankumouksen edetessä (1500–1700), kun rakentui moderni, mekanistinen luontokäsitys, joka sai näkemään ihmisen hallitsijana ja luonnon käyttäjänä[6]. Morton puolestaan esittää luonnon olevan inhimillinen keksintö jo 12 000 vuoden takaa. Hän esittää, että tuolloin maanviljelyksen seurauksena luonnosta alkoi tulla ihmisestä erillinen.[5] Romanttinen (1780~1840) luontokäsitys korosti koskematonta luontoa ja syvää suhdetta siihen. Ekologis-holistinen luontokäsitys taas alleviivaa ihmisen olevan osa elävää kokonaisuutta, luontoa[7].
Luontokäsityksiä on erilaisia, mutta niille kaikille yhteistä on kulttuurikeskeisyys, sillä käsitykset ovat ihmisen määrittelemiä. Emme voi käsittää luontoa muuta kuin kulttuuristamme käsin[8]. Synnymme tiettyyn kulttuuriin, joka muovaa tapojamme. Kulttuurimme ei kuitenkaan ole luonnosta erillinen, ja ympäristötieteilijä Risto Willamo esittää, että luontoa ja kulttuuria pitäisi pyrkiä ymmärtämään sisäkkäisinä käsitteinä[9]. Myös mediakulttuurin professori Mikko Lehtonen esittää teoksessa Maa-Ilma luonnon ja kulttuurin olevan erottamattomia[10]. Tarkemmin asioita tarkastellessamme ymmärrämme käsiteparin keskinäisriippuvuudet.
Kirjassa Äänekäs kevät: ekokriittinen kirjallisuudentutkimus Kristian Blomberg ja Joonas Säntti tuovat esiin, kuinka käsitys luonnosta on väistämättä kulttuurinen, vaikka se määritellään usein toisena vastakohtana asetelmassa luonto–kulttuuri. Kirjoittajat nostavat esiin James Kirwanin ajatuksen siitä, onko ihmisen mahdollista käsittää luontoa edes muuta kuin vastakohta-asetelmien kautta, sillä ”luonto on kulttuurinen rakennelma, jonka tehtävänä on toimia vastakohtana kulttuurisille rakennelmille.”[11] Ympäristöpolitiikan emeritusprofessori Yrjö Hailan mukaan luonnon ja kulttuurin rajaa on mahdoton löytää siksi, että ihminen on sillä rajalla[12].
Käsityksemme luonnosta vaikuttaa suoraan inhimillisiin toimiin. Luontokäsityksemme kertovat niin meistä itsestämme ihmisinä, kuin näkemyksistämme ihmisen paikasta maailmassa. Luontokäsitykset ovat yhteydessä aatehistoriaan, joka tekee luontokäsityksistä hitaasti muuttuvia. Haila ja Lähde esittävät, että luonnon lisäksi myös luontokäsitykset ovat aineellista voimaa, jotka toimivat yhteiskuntien olemassaolon perustana saadessaan ihmiset uskomaan tiettyjä asioita mahdollisiksi ja toisia mahdottomiksi[13].
Ihmisen kulttuuri pohjautuu luontoon ja luonnon toimintaan. Olemme niin tiiviissä yhteydessä ympäristömme kanssa, että sitä voi olla joskus vaikea käsittää. Erottamattomuus, kietoutuneisuus, punoutuminen. Lehtonen käyttää muun muassa näitä termejä puhuessaan luonnon ja kulttuurin välisestä suhteesta[14]. Se, kuinka puhumme luonnosta, on erityisen merkittävässä roolissa muokkaamassa käsityksiämme. Willamo esittää, että käyttäytymisen muutos lähtee ajattelun tasolta. On ensin kyettävä ajattelemaan asioita toisin, sitten keskustelemaan niistä toisten kanssa, ja vasta sitten on mahdollista konkretisoida asioita toiminnan tasolle. Maailmankuvamme rakentuu hyvin paljon sanojen varassa, joten on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, kuinka puhuu. Willamo haastaa irtaantumaan sanapareista ”ihminen ja luonto” tai ”ihminen ja eläin”, ja hän puhuukin, kuinka luonto ei saastu, vaan se saastutetaan. Samoin ilmasto ei lämpene, vaan se lämmitetään.[15] Sanoilla on kulttuuria muovaava voima, joka ulottuu luontoon asti.
Nojatessani jämäkkään runkoon aurinko silmissäni, voin tuntea luonnon vaikutukset. Tavoitan yhteyden tunteen ympäristööni monin eri tavoin, eikä väylä ole yhdensuuntainen. Mielenkiintoista on, ajattelenko eroavani vai sulautuvani ympäristöön. Kuinka puhua ihmisen ja luonnon eroista tai yhteneväisyyksistä? Kuinka ilmaista mitä on luonto ympärillämme? Entä sisällämme?
Jos haluat testata sanojen voimaa, voit kokeilla miltä tuntuisi puhua luonnosta ajatellen kuuluvasi osaksi luontoa. Kuinka tällainen ajattelutapa muuttaa puhettasi, ja millaisia jatkoajatuksia se herättää? Merkityksellisiä mielleyhtymiä Sinulle!
Laura Rukola, 16.9.2022
[1] Haila & Lähde 2003, 13–14 [2] Haila & Lähde 2003, 21 [3] Morton 2016, passim. [4] Haverinen, Mattila, Neuvonen, Saramäki & Sillanaukee 2021, 17 [5] Morton 2016, 42–43, 58 [6] Haverinen, Mattila, Neuvonen, Saramäki & Sillanaukee 2021, 17–18 [7] Saikkonen [8] Berleant 1995 [9] Willamo 2005, 177 [10] Lehtonen 2014, 21 [11] Blomberg & Säntti, 191 [12] Haila & Lähde 2003 [13] Haila & Lähde 2003, 21–22 [14] Lehtonen 2014, 21 [15] Keihänen 2020, Willamo 2005, 175
LÄHTEET
Anttila, E. 2013. Koko koulu tanssii! Kehollisen oppimisen mahdollisuuksia kouluyhteisössä. Acta Scenica 37. Helsinki: Teatterikorkeakoulu, esittävien taiteiden tutkimuskeskus. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/42322/Acta_Scenica_37.pdf
Berleant, A. (1995). Mitä on ympäristöestetiikka? Haapala, Honkanen & Rantala. (toim.) Ympäristö, arkkitehtuuri, estetiikka. Helsinki: Yliopistopaino.
Blomberg, K. & Säntti, J. (2008) "Miksi puhua kun itse on sana": Kieli luonnon ja luontokokemuksen välissä Margaret Atwoodin romaanissa Surfacing. (toim). Lahtinen T. & Lehtimäki, M. Äänekäs kevät. Helsinki: SKS.
Haila, Y. & Lähde, V. (2003). Luonnon politiikka. Tampere: Vastapaino. http://www.villelahde.fi/wp-content/uploads/2013/09/Luonnon_politiikka_esipuhe.pdf
Haverinen, R., Mattila, K., Neuvonen, A., Saramäki, R. & Sillanaukee O. (2021). Ihminen osana elonkirjoa: Luontosuhteet, luontokäsitykset ja sivistys kestävyyskriisin aikakaudella. https://www.sitra.fi/app/uploads/2021/12/sitra-ihminen-osana-elonkirjoa.pdf
Keihänen, M. (2020). Korona on itse aiheutettu pandemia. Helsingin yliopisto. Yliopisto-lehti 10/2020. https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/ilmastonmuutos-ja-luonnon-monimuotoisuus/korona-itse-aiheutettu-pandemia (viitattu 12.9.2022)
Lehtonen, M. (2014) Maa-ilma. Tampere: Vastapaino.
Morton, T. (2016). Dark Ecology. For a Logic of Future Coexistence. New York: Columbia University Press.
Saikkonen, L. Luontokäsitys – minä luonnossa, luonto minussa. Ympäristökasvatus kuvataiteessa. Merkityksellistä luonnon havaitsemista, kokemista ja tulkitsemista. http://www10.edu.fi/kuvataide/filosofinen_lahestymistapa/luontokasitys/
Taipale, M. (2020). Ihminen ja muu luonto – kulttuuristen ajattelumallien vaikutuksia ihmisen luontosuhteeseen. Hybrislehti 1/2020. https://hybrislehti.net/ihminen-ja- muu-luonto-kulttuuristen-ajattelumallien-vaikutuksia-ihmisen-luontosuhteeseen (viitattu 12.9.2022).
Willamo, R. (2005). Kokonaisvaltainen lähestymistapa ympäristönsuojelutieteessä. Sisällön moniulotteisuus ympäristönsuojelijan haasteena. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Kommentarer